Osallistuin viikko sitten strategiset rastit seminaariin, missä yhdessä pohdimme uusia käyttötapoja yliopiston tiloille. Tuon tilaisuuden innoittamana olen jälleen alkanut miettiä, miten olennaisia oppimisille ja opettamiselle ovat fyysiset ja miksei myös mentaaliset tilat. Esimerkiksi avokonttori voi hyvässä tapauksessa aktivoida ihmisiä yhteisöllisyyteen, koska esimerkiksi avun pyytäminen ja antaminen on vaivattomampaa ja esteettömämpää kuin jos työskennellään erillisissä kammioissa.
Tosin on tilanteita, joissa itse ainakin olen ollut kiitollinen, että saan työskennellä oman kammion rauhassa, ja toisaalta en tule häirinneeksi muiden rauhaa. Esimerkiksi oma allerginen nuhani ärsyttää jo pelkästään itseäni saatika sitten muita. Ja vaikkapa kurssikirjojen lukeminen oman työhuoneen rauhassa on pelkästään luksusta.
Yliopistoyhteisössä pitäisi kuitenkin osata hyödyntää yhteisiä tiloja kuten kahvihuonetta ja käytäville tehtyjä sohvaryhmiä. Ja tästä päästäänkiin mentaaliseen tilaan. Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen sosiaalisena ihmisenä, kun ainakin tulen ihmisten kanssa toimeen. Mutta sosiaalisuuteni tuntuu olevan ajallisesti ja paikallisesti rajoittunutta. Häpeäkseni tunnustan, etten juurikaan käy kahviaikaan kahvihuoneessa, enkä norkoile muutoinkaan yhteisissä tiloissa. Tämän takia saatan jäädä paljosta hiljaisesta tiedosta paitsi. Lisäksi teen itsestäni vaikeasti lähestyttävän, ellen peräti tuiki tuntemattoman toisten silmissä. Siis hallitsen kenties small talkin, mutta en riittävässä määrin antaudu tilanteisiin.
Toinen keino yhteisöllisyyden vahvistamiseen on toki sosiaalinen media. Koitan osallistua Yammerissa työyhteisön keskusteluihin ja tällä blogilla myös yritän osaltani osallistua ja innostaa myös muita osallistumaan. Mutta selvästikään emme tule toimeen ilman kasvokkaista rikasta mediaa. Jotta pystyisimme olemaan sosiaalisia netissä, pitää meidän olla myös sosiaalisia fyysisessä tilassa.
Kaikki siis tuntuu lähtevän henkisestä tilasta ja siitä, että olemmeko valmiita kohtaamaan muut ihmiset. Mutta tätä voitaisiin tukea työyhteisössä muuttamalla asenteita. Yksi asenne joka itseäni aina rassaa on työsuunnitelma. Jos ja kun työsuunnitelmaan ei kuulu sosiaalinen kanssakäyminen työ- ja opiskeluyhteisössä, niin ei sille sitten tunnu aikaa löytyvän. Monikaan meistä - sen enempää opettajista kuin opiskelijoistakaan - ei viitsi tehdä yhtään sen enempää, kuin mitä meiltä vaaditaan. Jotenkin meidän pitäisi pystyä vaatimaan itseltämme enemmän yhteisöllisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti